Tämän päivän huippu-urheilu on kehittynyt kovaksi ammattimaiseksi toiminnaksi, jossa pärjääminen vaatii paitsi yksilön psyko-fyysistä panostusta, mutta myös taloudellista satsausta. Aikaisemmin urheilija saattoi pärjätä lajissa tekemällä fyysistä työtä ja harjoittelemalla sen ohessa, jolloin toimeentulo tuli työstä.
Nyt jo lasten harrastus maksaa huomattavia summia, josta huolestuneena Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä Leena Harkimon johdolla on miettinyt kustannusten alentamista.
Ehdotuksena heillä on mm. seuraavaa:"Työryhmä suosittaa, että lajiliittojen kilpailujärjestelmiä kehitetään turnausmuotoisiksi ja että etenkin pienten lasten osalta kilpailutapahtumat järjestettäisiin lähiseudulla. Lisenssikäytäntöjä uudistamalla voitaisiin kannustaa monilajiseen harrastamiseen.
Seurojen tulisi lisätä matalan kynnyksen harrastemuotoista liikuntaa, johon voi osallistua esimerkiksi kaksi kertaa viikossa, jolloin kustannukset eivät muodostu esteeksi harrastaa.
Vapaaehtoistoiminta on edelleen keskeinen voimavara harrastamisen kustannusten alentamisessa. Työryhmän mukaan vapaaehtoistoiminnan houkuttelevuutta tulee lisätä purkamalla tarpeetonta sääntelyä. Tietoisuutta työttömien mahdollisuudesta tehdä vapaaehtoistyötä työttömyysturvaa menettämättä on lisättävä."
Millainen pyörre sitten urheilijan kukkarossa käy? Kahden maastohiihdossa ja suunnistuksessa kilpailevan lapsen ja nuoren isänä voin todeta, että kyllä harrastuksiin saa menemään määrättömästi rahaa. Junnu-urheijan osalta tilanne oli vielä helpompi, kun kilpailuja ei ollut kuin lähiseudulla ja välineisiin ei tarvinnut kummoisia laittaa. Lajivalinnan myötä sarjat kovenivat ja kilpailumatkat pitenivät. Tuli tarve hankkia kalustoa eri olosuhteisiin, kuten myös luisto- ja pitovoiteita. Harrastuksen muuttuessa kilpa-urheiluksi myös erilaiset tukitoimet vaativat rahaa.
Ainakin kestävyyslajeissa pärjätäkseen on jossain vaihessa alettava satsaamaan harjoittelun määrään ja sen myötä harjoituksia on monesti kahdet päivässä. Tämä ja viikonlopun kilpailut eivät ole oikein toimiva yhtälö kesätöiden kanssa.
Kynnys yksilölajeissa muiden sponsoreiden hankkimiseen voi olla nuorelle suuri. Miten lähdet myymään itseäsi ja osaamistasi? Onnistutko varmasti tulevissa arvokisoissa ja pysytkö terveenä, jotta voisit menestyä. Toisaalta pitkäjänteisesti uraa luodessa ei välttämättä ole tarkoituskaan pärjätä kaikissa mahdollisissa kilpailuissa. Joukkuelajeissa tilanne on jossain mielessä helpompi, sillä tekeminen jakaantuu useille ja onnistuminen ei ole vain yhden urheilijan kontolla. Toki sitten jakajiakin on enemmän.
Yleisurheilija @MonniPetteri Petteri Monni kirjoitti Keskisuomalaisen Stoorissa omista rahoituskuvioistaan avoimesti todeten vanhan totuuden, että Kela on monen urheilijan pääsponsori. Petterin mukaan "Usealla kovan tason urheilijalla ei ole yhtään yrityskumppanuutta, joissa liikkuisi rahaa. Tuotesponsorointiin sen sijaan lähdetään vähän helpommin. Olen ollut kuitenkin siinä mielessä hyvässä asemassa, että meikäläistä on matkan varrella tukenut muutama yritys. Pienemmätkin purot ovat näissä summissa liikuttaessa todella tärkeitä."Urheilijan päätukijoina taitaa monessa tapauksessa olla omat vanhemmat ja jossain tapauksissa myös seura voi osallistua kustannuksiin. Petterin mukaan hän on kummiurheilijana yrityksellä ja seura tukee myös häntä. "Seuran ja Aidonin tuet ovat sitä luokkaa, että sain niillä katettua leirini kulut. Ei huono! Urheilua tehdään kuitenkin vuodessa vielä noiden kuuden viikon lisäksi 44 viikkoa, joten mistä rahat Jyväskylässä tehtävään harjoitteluun tulevat? Ei täälläkään ilmaista ole itseään toteuttaa: on piikkareiden ostoa, harjoituspaikkamaksut, valmennusmaksut, hierontaa, fysioterapiaa, mahdollisia lääkärikäyntejä ja kisamatkoja ja urheiluvakuutusta sun muuta. Toki kämpän vuokra ja ruokakin pitää maksaa.
Kirjoittajalla ei ole mitään uutta ratkaisua asiaan, mutta asiaa tarkastellessa huomaan, kuinka asia on monesti vanhempien taloudellisista mahdollisuuksista kiinni. Kuinka paljon yksilölajien harrastajia menetämme joukkuelajeihin ja ei heilläkään taida asiat aina sen paremmin olla. Tärkeää olisi työryhmien ja päättäjien kuitenkin huomata tuo Monnin toteamus "Urheiluvaikuttajat huomio, opintotuen uudistaminen suuntaan tai toiseen vaikuttaa paljon enemmän urheilijoiden arkeen kuin jotkut selvitykset, mietinnöt tai organisaatiouudistukset."
Asiaa käsitteli Monnin jälkeen myös Jyväskylän Kenttäurheiljoiden valmennuspäällikkö @JarkkoFinni, joka kiteytti"Absoluuttiselle huipulle päässeiden rahoitus on yleensä kunnossa apurahojen, kilpailutulojen, sponsoritukien ym. kautta, mutta olen erittäin huolissani huipulle nousemisen rahoituksesta. Meillä ei ole oikeastaan yhtään merkittävää rahoitus- ja tukijärjestelmää huipulle pyrkiville potentiaalisille (nuorille) urheilijoille."
Hän peräänkuulutti myös rahoituksen yhden luukun mallia ja hämmästeli resurssien hävikkiä matkalla Helsingistä urheilijalle, vaikka urheilun viime vuosien kehittämisen teemana on ollut urheilija keskiössä.
Lisää yksilölajien sponsoroinnista Suomessa voit lueka mm. HS:n verkkoaineistosta.
